2.4.2017 (julkaistu ensimmäisen kerran)

20.2.2019 (hiukan pidennetty versio)

Koirat, kissat ja suhtautuminen kuolemaan

Eräs seikka, johon eläinviestejä vastaanottaessa ja eläinten parissa toimiessa törmää, on eri lajien välillä suurestikin vaihteleva suhtautuminen kuolemaan. Selkeät eroavaisuudet lajityypillisessä käyttäytymisessä esimerkiksi kissojen ja koirien välillä niiden kohdatessa lähietäisyydeltä ihmisen tai lajitoverinsa kuoleman on asia, jonka syitä ja laajempaa merkitystä olen toistuvasti joutunut pohtimaan.

Silloin kun kyseessä on eläin tai ihminen, joka ei ole lemmikin ns. oma ihminen tai muu välittömään perhepiiriin (eli ’lähilaumaan’) kuuluva, vaikuttaisivat kissat ja koirat reagoivan tilanteessa aivan päinvastaisella tavalla. Koirat geneettisen kantaisänsä villisuden tavoin kavahtavat kuolemaa ja pitävät mieluiten pitkähköä fyysistä välimatkaa kuolleeseen – tai pian kuolevaan – ihmiseen tai eläimeen. Kissat taas useissa tapauksissa toimivat päinvastoin ja nimenomaan hakeutuvat kuolemassa olevan ihmisen lähettyville. Jälkimmäisestä löytyy esimerkkejä vaikkapa kirjasta ”Hoivakodin kissa Oscar” (kirjoittaja: geriatri David Dosa, Otava, 2011), jossa Oscar-kissa dementikkojen hoitokodissa terapiakissana toimiessaan vaistomaisesti hakeutui ja käpertyi aina juuri sen vanhuksen luokse loikoilemaan, joka lähipäivinä lopulta kuoli. Oscar siis vaistosi kuoleman läheisyyden jo ennalta, eikä kiinnittänyt mitään huomiota muihin potilaisiin.

Vastaavasti taas suomalaisten terapia- ja etsijäkoirien omistajilta olen aiheesta keskustellessa kuullut päinvastaista: vanhainkodeissa työskentelevät terapiakoirat kaihtavat juuri niitä vanhuksia, joiden kohdalla kuolema seisoo liian liki; ja etsijäkoirat tehtävässään useinkin vievät ihmisen etsinnän kohteen lähelle vain siinä tapauksessa, että etsittävä ihminen/eläin on elossa (eikä aina silloinkaan!), eikä pahasti loukkaantunut. Muussa tapauksessa ne jättävät kohteeseensa useiden kymmenien metrien välimatkan, pysähtyvät siihen pisteeseen ja haukkumalla tai muutoin ilmoittavat, että kohde on onnistuneesti jäljitetty. Mielellään koirat eivät tällaisessa tapauksessa aina päästäisi omistajaansakaan (ns. laumanjohtajaa siis) kuolleen kohteen läheisyyteen, vaan ”tukkivat tien” ja asettuvat kaikin puolin asenteeltaan vastahankaan. Ne joissain tapauksissa suhtautuvat fyysiseen vammautumiseen – jälleen susilauman vaistonvaraista käytöstä seuraten, jossa loukkaantuneet lauman jäsenet ovat kokonaisuuden kannalta taakka, eivätkä enää realistisesti pelastettavissa – samankaltaisesti kuin kuolemaan.

Koska kuolleen, kuolemassa olevan tai loukkaantuneen ihmisen tai eläimen ympärillä oleva eteerinen kenttä eroaa terveen ihmisen/eläimen kentästä, tunnistavat koirat poikkeavan kentän olemassaolon jo kaukaa. Joidenkin koiranomistajien sanojen mukaisesti tämä tunnistaminen tapahtuu jo jäljitystilanteen alkumetreiltä lähtien: siis ei ainoastaan hajuvanaa seuraten, vaan sielullista ’kaukoyhteyttä’ käyttäen. Vanhainkotiesimerkeissä taasen kuoleman läheisyyden tunnistaminen tapahtuu ajallisesti ennakoivasti. Tämän katson olevan mahdollista siksi, että hengentieteen mukaisesti jokaisen ihmisen oma ’kaksoiskulkija’ irtaantuu ihmisestä kolme päivää ennen ihmisen kuolemaa – jonka eläimet luontaisella yliaistisella kyvykkyydellään näkevät, vaikka vain harva ympärillä oleva ihminen saman havaitsee. Tosin kaksoiskulkijan irtautuessa tietystä yksilöstä voi herkkätuntoinen ja tarkkasilmäinen ihminenkin havaita kohta kuolevassa henkilössä eräänlaisen kevenemisen, valon lisääntymisen ja taakkojen painon katoamisen, koska kaksoiskulkijan mukana katoaa samalla kyseisen elämän ’syntitaakka’ eli toisin sanoin ilmaistuna: henkilökohtaisen karman ja tasapainotettavien luonteenpiirteiden jatkuvasti ihmistä hiertävä (ihan itse elämään mukaan otettavaksi valittu!) velvoite sekä niin sanottu oma varjopuoli, joka jokaisella ihmisen evoluutiotietä kulkevalla yksilöllä olosuhteiden pakosta on. Kaksoiskulkijan irtautumista ei myöskään ole syytä sekoittaa ihmisen sielullisen olemuspuolen (eteerinen olemus, astraalinen olemus ja minuus) irtoamiseen, joka yleensä tapahtuu lääketieteellisen kuoleman hetkellä, jolloin ihmisen (tai eläimen) fyysinen ”kuori” – eli ruumis - kuolee pois hengen lakatessa ruumista elävöittämästä. Tämän jälkimmäisen irtautumisen ("sielun irtautuminen") moni herkkä ihminen näkee harmahtavana, läpikuultavan utuisena hahmona.

Sen lisäksi että kissan ja koiran geneettinen tausta olennaisesti eroaa toisistaan – ja osa eroavaisuuksista on siis selitettävissä kissaeläimien ja susien selviämisvaiston ja laumanmuodostuksen eroilla – ovat kissat ja koirat tämän lisäksi henkisiltä ominaisuuksiltaan omanlaisiaan. Toki yksilölliset eroavaisuudet ovat suuria, eikä myöskään ole harvinaista, että tietty koira on edellisessä elämässään ollut kissa tai päinvastoin, mutta karkeana yleistyksenä voi sanoa, että koirien elämäntehtävänä on tuoda ihmiselle konkreettista hauskuutta, telmimistä, elämäniloa ja tutkimusmatkailua juurikin tälle tiukasti maanpäälliselle tasolle. Kun taas kissan olemus on salaperäisempi ja suuntautunut energioiden tasapainottamiseen (kissan kehrääminen on tästä esimerkki) sekä ulottuvuuksien väliseen matkailuun: kissalle on luontaista olla olemassa usealla dimensiolla samanaikaisesti ja ikään kuin siirrellä jatkuvasti tietoa, tunteita ja värähtelyitä yhdeltä ulottuvuudelta toiselle ikään kuin datapaketteja bittiavaruudessa. Kissa siis asustelee jo luonnostaan niin olevaisuuden verhon tällä kuin tuolla puolen – siis samanaikaisesti kuoleman rajan takana ja maan päällä – joten kuoleman kohtaaminen on kissalle vähemmän uhkaava, vähemmän selviytymisvaistoihin kolahtava ja kaiken kaikkiaan kauniimpi ja luonnollisempi kokemus kuin koiralle.

On olemassa lukemattomia hyvin dokumentoituja tapauksia, joissa koira käytöksensä kautta osoittaa olevansa tietoinen koiralle läheisen (esimerkiksi perhepiiriin kuuluvan), muutaman viikon sisällä kuolleen, ihmisen sielun läsnäolosta samassa tilassa. Tämän koira ilmaisee esimerkiksi yhtäkkiä jämähtämällä tuijottamaan vaikkapa kuolleen omaisen suosimaa keinutuolia tai oleskelupaikkaa pihamaalla, ja joko uikuttamalla surkeasti, tai sitten heiluttamalla häntää ja menemällä innoissaan kohti aivan kuten ihminen yhä olisi elossa. Itselläni on kokemusta koirasta, joka lähiomaisen kuoleman jälkeen, vain pari päivää hautajaisista, tuijotti kodin ikkunaa herkeämättä ja intensiivisesti kauan aikaa, eikä samalla voinut lakata ulvomasta. Ikkunan ohi ei lentänyt lintuja tai näkynyt mitään muutakaan, joten ainoa "järkevä" selitys käytökselle on se, että koira on joko vaistonnut tai henkisellä näkökyvyllään ”nähnyt” kyseisen lähiomaisen sielun ikkunan edessä tai takana. Muutoin kyseinen koira ei ulvonut juuri koskaan, eikä erityisesti ikinä ilman silminnähtävää syytä.

Koirankin kohdalla täytyy mainita, että poikkeuksen kuolemaan suhtautumisessa toki muodostaa koiran ’oma ihminen’, johon koira yleensä on niin tiiviiden näkymättömien lankojen sitoma, että oman ihmisen kuolema on koiralle vieläkin traumaattisempi tapahtuma – jos mahdollista - kuin koiran menetys sitä suuresti rakastavalle omistajalle. Tuolloin koira todellakin saattaa loputtoman pitkäksi ajaksi jämähtää omistajansa kuolinpaikalle tai yrittää epätoivoisesti jäljittää omaa ihmistään jopa fyysisesti kaukaa vaikkapa hajujälkiä seuraten. Omistajan ja koiran välinen side on usein niin vankkumattoman luja ja uskollinen rakkauden side, että se voimakkuudessaan rikkoo koirien lajityypillisen laumakäytöksen, eikä kuolemaa tai vammautumista kavahtavaa reaktiomallia tyypillisesti ole näkyvissä lainkaan, vaan päinvastoin. Lauma-ajattelun kannaltahan koira toki omaan ihmiseensä suhtautuu laumanjohtajana, joten jo siltäkin kannalta menetys on suuri. Silti koiran (tai kissan) ja omistajansa välinen suhde on jok’ikisessä tapauksessa yksilöllinen, ainutlaatuinen ja tyypillisesti menneiden ja tulevien elämien monimutkaisia sidoksia sisältävä polveileva vyyhti, jossa lemmikin hartain sisäsyntyinen tarve ja intohimo on palvelutehtävä omaa ihmistään kohtaan. Lemmikki rakastaa omaa ihmistään aina ehdoitta. Niin kuoleman rajan tällä kuin tuolla puolen (josta käsin lemmikit usein välittävät viestejä omistajilleen esimerkiksi kanavoinnin tai erilaisten ’merkkien’ kautta).

-- Pirja R.