Konsensus-todellisuudesta ja mm. vaihtoehtolääketieteestä

30.8.2019 22:16

Eräs ilmiö, johon henkisenä tutkijana, vaihtoehtolääketiedettä säännöllisesti hyödyntävänä ihmisenä, aiemmin yliopiston opiskelijana, ja nykyisin lähes missä tahansa sosiaalisessa piirissä, jonka ihmiskuva on puhtaasti materialistis-mekanistinen, olen toistuvasti törmännyt, on yleisesti hyväksytyn todellisuuskuvan sopimuksellinen ja kyseenalaistamaton konsensusluonne. ’Konsensus’ sanana tarkoittaa yksimielisyyttä, ja piilee lähes jokaisen ajatustottumuksen takana – niissä pohjarakenteissa, joiden varaan monet käytännön sovellukset on tehty ja käsitys todellisuutemme rajoitteista, ns. ’oikeasta’ tai ’väärästä’ tavasta ajatella, myös rakentuu. Olennaista tässä on se, että konsensus ei ole yhtäläinen todellisuuden kanssa sellaisena kuin se on; se on yhtäläinen ainoastaan sen sopimuksen kanssa, joka yhteiskunnassa sillä hetkellä on tehty siitä, kuinka todellisuutta ”pitäisi” hahmottaa, arvottaa ja eritellä. Mutta: mitkä ovat konsensustodellisuuden rakennusaineet, kuinka se syntyy, mistä se koostuu, kenellä on valtaa sitä määritellä ja kuka/mikä sen lopulta päättää?

Ihmetyksellä olen tätä pohtinut vaikkapa silloin, kun olen lukenut ns. arvovaltaisen lehdistön homeopatiaa silkaksi plaseboksi tai huijausta muistuttavaksi näennäistieteeksi väittävää artikkelia, jonka argumenteista ja perusteluista ainutkaan ei lähemmässä tarkastelussa ole ollut paikkansapitävä tai edes looginen: toisin sanoen artikkelin perusteluista mikään ei ole ”kestänyt vettä” ja ollut todistettavissa, vaan ne ovat perustuneet samankaltaiselle luulottelulle ja ennakkokäsitykselle, josta artikkeli nimenomaan on homeopatian toimintaperiaatetta syyttänyt. Sitä paitsi käsitteenä vaikkapa ’placebo’ on sikäli mielenkiintoinen, että placebon olemassaolohan jo itsessään on yksi todistuskappale hengen/ajatuksen/uskon vaikutuksesta aineeseen, koska lukuisien lääketieteellisten testien perusteella placebo-efekti todistettavasti on olemassa. Vaihtoehtoisista hoitomuodoista ne kaikki, joiden toimintaperiaate perustuu ns. värähtelylääketieteeseen (vaikkapa kukkatipat, täsmäparantaminen äänen eri frekvensseillä ja bioresonanssi) ovat sikäli homeopatian kaltaisia, että niissä nimenomaan jo aineettomaan muotoon asti muunnettu informaatio on saatu vangittua esimerkiksi veteen. Ne ovat olemukseltaan siis henkeä/ajatusta/tietoa, eivät fyysisen tason ainetta. Mitä vähemmän materian hiukkasia sisältävä ja ”potensoidumpi” homeopaattinen lääkeaine on, sen radikaalimpi ja vahvempi on yleensä sen vaikutus. Kuten vesi kuluttaa ajan kanssa rantakalliota, tai sade ravitsee maaperän, läpäisee hienojakoisempi ja korkeammin värähtelevä informaation muoto yleensä hitaammin värähtelevän. Fyysinen, kiinteä aine itsessään on eräs hengen ja energian erityismuoto: niin hitaasti värähtelevää, jähmeää ja kiteytynyttä energiaa, että se on silmin nähtävissä ja käsin kosketeltavissa. Vedenkin voi vielä koskettaa ja nähdä, mutta ilmaa tai kaasumaista olomuotoa välttämättä ei: tiivistyneinä pilviksi tai sumuksi toki, joka alkaakin silloin jo lähestyä nestemäistä olomuotoa. Ydinvoimaa ei enää voi nähdä, tuulen voi tuntea kasvoilla, muttei nähdä, mutta kummankin näistä vaikutus esimerkiksi tornadon tai ydinräjähdyksen muodossa on silti järisyttävä. Jokaisella kasvilla, alkuaineella, elävällä oliolla tai mineraalilla, on oma eräänlainen signatuurivärähtelynsä. Näin on myös ihmisen kehon eri elimillä sekä niillä erilaisilla sairauksilla (eli energiavärähtelyn epätasapainotiloilla), jotka syystä tai toisesta ihmisen elämänkulun tietyssä kohdassa katalysoituvat ja nousevat näkyviin aistimaailman tasolle saakka. Tietyn sairaustilan ja tietyn parantavan aineen värähtelytaajuuden kohdatessa tai muistuttaessa toisiaan, toimii kyseinen ainesosa usein vastalääkkeenä sairaudelle, ja tapauksesta riippuen on käyttöarvoltaan ja hyötysuhteeltaan tehokkaampi joko tiettynä tarkoin määriteltynä laimennussuhteena, tai joskus nimenomaan aineellisen maailman hitaasti värähtelevänä olomuotona otettaessa – eri hoitomuodot eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat osaavissa käsissä toisiaan täydentävä tehokas paketti.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: toinen minussa loputonta ihmetystä herättävä piirre, joka konsensus-realiteettiin liittyy, on se suuri - ja usein sokea - usko tietyn aseman saavuttaneisiin auktoriteetteihin, nimiin ja titteleihin. Ongelmalliseksi asian tekee juurikin kyseisen uskon sokeus, koska riippumatta siitä, kuka sanoo, mitä sanoo ja missä sanotaan/lukee, on siitä huolimatta jokaisella ihmisellä oikeus ja velvollisuus ajatella itse. Kaikesta voi oppia, mutta mikään ei korvaa itsenäisen ajattelun tärkeyttä. Tietyn alan auktoriteetin sanomana moniin lausahduksiin suhtaudutaan lähes kuin entisaikaan Jumalan sanaan; kun taas maallikon tai alan opiskelijan oman monivaiheisen ajatteluprosessinsa kautta päädyttyä vaikkapa täsmälleen samaan lopputulokseen – tiedon, ajattelun ja kokemuksen pohjalta – menee viesti usein kuin vesi hanhen selästä tai siihen ei lainkaan uskota. Toinen ehkä vieläkin isompi ongelma, joka tästä sisäistetystä ja pitkälti automatisoidusta tavasta uskoa lopullisena totuutena kaikki, minkä sanoja- tai kirjoittajataho on riittävän suuren yhteiskunnallisen tai asiantuntija-aseman omaava henkilö, on sen avaama suhteellisen houkutteleva valtatie vallan väärinkäyttöön. Se on aihepiiri, josta voisin oheistaa monia esimerkkejä, mutta artikkeli laajenisi liikaa ja rönsyilisi taas alkuperäisen aiheen ulkopuolelle. Joka tapauksessa nykypäivänä on jo yleisesti saatavilla paljon kirjoja (aiheina esim. geenimanipulaatio, langattomien verkkojen terveysriskit, lääketeollisuus, siemenpankit, glyfosaatti tai öljyteollisuus), joista yksi kuvaamani sokean auktoriteettiuskon seurauksista on luettavissa: seuraus nimenomaan tiedemaailmassa, koska suurelle yleisölle uskotellusta täydellisen objektiivisen tieteen myytistä johtuen tieteen tulosten vääristelyt, manipuloinnit, piilottelut ja monien rehellisten tutkijoiden uhkailu tai viraltapano, ovat niin monta vuosikymmentä voineet jatkua kenenkään puuttumatta asiaan. Näistä on paljon viime kuukausina kirjoitettu ja tehty dokumentteja suurimmissa medioissa. Toki tälläkin ajanjaksolla, jota juuri nyt elämme, on niin sanotut 'sokeat pisteensä', jotka vaietaan kuoliaaksi, tai ainakin yritetään. Eräs - vaan ei todellakaan ainoa -  tällainen on sähköyliherkkyys/sähköallergia, joka jo noin 5 vuoden ajan on ollut Suomessakin virallisen tautiluokituksen alainen sairaus, mutta johon virheellisesti usein nykyuutisoinnissa viitataan "toiminnallisena häiriönä". Suhtautuminen homeherkkyyteen oli joitakin vuosia sitten - puhumattakaan vuosikymmenistä - samantapaista, mutta tänä päivänä se otetaan ilmiselvästi jo vakavammin.

Vielä kolmaskin konsensusmaailman piirre, jolle en ole löytänyt tyhjentävää selitystä, on sen vaihtelevuus siirryttäessä maasta toiseen. On tietenkin luonnollista ja itsestäänselvää, että jokaisella maalla on oma, pitkälti tiedostamaton ja ikään kuin näkymättömänä perimyslinjana kulkeva kulttuuriperintönsä ja lähestymistapansa, erilaiset prioriteetit, ajattelutottumukset ja taloudelliset intressiryhmänsä - myös omat ns. pyhät lehmänsä, ja jo tätä kautta erityyppiset teemat, joissa tieteellinenkin ajattelu on joko joustavaa, ennakkoluulotonta ja vastaanottavaa, tai jähmeän lokeroitua. Jälleen käyttääkseni värähtelylääketieteen eri hoitomuotoja esimerkkinä (toki sama ilmiö on nähtävissä millä tahansa tieteen tai yhteiskunnan alalla), olen aina ällistellyt sitä, miksi Brittein saarten normisairaaloissa on aika tavallista, että perinteisen allopaattisen lääketieteen rinnalla käytetään aineettomia energiahoitoja, ja sairaalaan on sairaanhoitajien ja lääkäreiden lisäksi palkattu tutkinnon suorittanut energiahoitaja. Tai miksi Sveitsissä ja Keski-Euroopan muissa saksankielisissä maissa homeopaattisia lääkkeitä myydään jopa pikkukylien supermarketeissa. Suomessahan niitä voi jo tarkkaan valituista apteekeista ostaa tai tilata, mutta kehitys tähän pisteeseen on ollut hidasta. Samoin saksankielisissä maissa on yleistä, että tavalliseen yliopistotason lääkärintutkintoon sisältyy intensiivinen ja laaja-alainen paketti tietoutta yrttilääkinnästä, jota siellä käytetään tunnustettuna ja tasa-arvoisena parannuskeinona synteettisten lääkkeiden ohessa. Kulttuuriperimä sikäli tarjoaa tässä vastauksia, koska homeopatian kehittäjä Hahnemann on saksankielinen; ja Englannissa taas henkiparantajuudella on jossain määrin virallisen hyväksynnän saanutta perinnettä historiassa, joka tosin on silti vain ontuva osaselitys tässä. Aivan vastaavasti perehtyessäni tietokirjojen kautta siihen, mikä on ollut 2010-luvun "tuomio" sähköyliherkkyydelle, sen olemassaololle ylipäänsä sekä sairausluokitukselle, ja muille virallisten tahojen ottamille askelille ongelman kohtaamiseksi ja altistuksen mahdolliseksi vähentämiseksi ympäristössä, ovat erot jopa Euroopan eri maiden välillä radikaalit. --- Nämä siis jälleen vain muutamina tapausesimerkkeinä. Sinänsä positiivista on se, että tällaisia maiden välisiä näin perustavaa laatua olevia eroavaisuuksia käytännöissä ja virallisesti tai epävirallisesti hyväksytyissä hoitomuodoissa on, koska sehän todistaa, ettei hallinto nykymaailmassa - tai edes Euroopan sisällä - ole sentään kaikessa liian keskusjohtoinen. Merkittäviä eroja Euroopan maiden välillä esiintyy lisäksi siinä, korvaako valtio ja missä määrin vaihtoehtoisten hoitomuotojen käytön: eli samalla siinä, missä kulkee yksittäisen ihmisen valinnanvapauden raja joko absoluuttisesti (hoitomuodon saatavuus) tai sen suhteen, kuinka tasa-arvoisia eri hoitomuodot ovat keskenään (eli korvataanko esimerkiksi sairauden voittamiseen tarvittava synteettinen lääke, leikkaushoito, energiahoito tai akupunktio samanarvoisesti - vai onko osa näistä valinnoista ihmisen "omalla vastuulla").

Erikseen täytyy vielä mainita se, että koska konventiot ja konsensus pitkälti luovat sen todellisuuden ehdot, jonka hyväksymme "realiteettina", niin tokihan yhteiskunta (tai tarkemmin ilmaistuna sen intellektuaalista ja/tai rahallista ja poliittista valtaa käyttävät tahot) sellaisenaan ei ole niin homogeeninen, että se olisi ainoa konsensusta tuottava taho. Vallankäyttö, tiedon saannin rajoittaminen ja yritys muotittaa ihmisten ajatustottumuksia tarkoituksella sitäpaitsi poikkeuksetta luovat myös oman vastakohtansa: vastareaktion, joka ei koskaan muutoin olisi niin voimakas, ellei sen olemassaoloa yritettäisi tukahduttaa. Nyky-yhteiskunta aiempaa suurempine vapauksineen ja samalla vaatimuksineen hajoamatta sietää elämänkaaressa tämä muodon ja valinnan vapaus, on tuonut muassaan ensinnäkin yksilötasolla sisäisen eksistentiaalisen tarpeen muovata oma, vahva, yksilöllinen identiteetti, joka ikään kuin "jaksaa kantaa" vapauden sietämättömän keveyden / painavuuden - mutta samalla myös kollektiivitasolla johtanut yhteiskunnan pirstaloitumiseen mitä erinäisimpiin ideologisiin, pintailmiöihin keskittyviin, tai lifestyle-alakulttuureihin ja myös ikäkausi-identiteetteihin. Lisäksi täytyy todeta, että 2000-luvun aikana aiempina vuosikymmeninä (suunnilleen 70-luvulta 90-luvulle ulottuva jakso) huippunsa saavuttanut elämisen ja olemisen tapojen vapaus vanhojen muotoseikkojen ja sovinnaisuuksien hellittäessä otteensa, on nykypäivänä osittain abstraktia ja ohutta näennäisvapautta, joka monasti ulottuu lähinnä ostospäätösten tekemiseen arvopohjalta tai ajan viettämiseen muovisessa netti-, televisio- tai julkkismaailmassa ilman entisen maailman verevyyttä, konkretiaa, sydämellisyyttä ja vahvoja ihmisten välisiä tunnesiteitä. Poikkeuksia aina toki on. Sitäpaitsi globaalin maailman kokonaisuudessaan muututtua turvattomammaksi paikaksi (tai niin meidän ainakin tahdotaan ajattelevan, koska pelokas ihminen on helpommin hallittavissa), on uudenlainen ihmisten kontrollointi, tarkkailu ja yksityisyydensuojan mureneminen 2000-luvun arkipäivää. Alkuperäisestä aiheesta: pienimuotoinen konsensus tyypillisesti vallitsee jokaisen alakulttuurin, sukupolven, suvun, perheen, tai jopa yksittäisen ihmisen oman karmallisen linjan sisällä. Joka ei tarkoita, etteikö konflikteja ryhmän sisällä olisi. Mutta havaitsemisen ja ajattelun ennakkoasenteet - ja täten eräänlainen "suodatin", jonka kautta tapahtuu oman itsen ja myös ympäröivän todellisuuden tulkinta ja arvioiminen - usein periytyvät ja/tai ovat sille sukupolvelle tai intressiryhmälle yhteiset, joka ikään kuin "jakaa yhteisen todellisuuden" keskenään. -

- Henkisenä harjoituksena "aisteista vapaa ajattelu" ja sellainen tarkka havainnointi, joka kykenee objektiivisen arvion tai puhtaan havainnon tekoon, on mahdollinen, mutta vaatii kaikkinaista persoonallisuuden poisvetäytymistä prosessista.

-- Pirja R.